Stellantis-jättikonsernin osana toimiva italialainen Alfa Romeo on onnistunut viimeisen vajaan kymmenen vuoden aikana palaamaan kiinnostavaksi autonvalmistajaksi, tai ainakin palauttamaan tietynlaisen kiinnostavuuden sen mallistoon. Suomeen tuotava mallisto koostuu tällä hetkellä kolmesta mallista: fantastisen hauska porrasperäinen Giulia ja sen kanssa samalle perusrakenteelle tehtävä suurempi Stelvio-katumaasturi ovat keränneet suitsutusta erityisesti ajettavuuden osalta. Alfa tosin itse on leikannut Giulia-mallistosta halvempia versioita pois niin, että halvin Suomeen tuotava malli on viime aikoina ollut liki 70 000 euroa maksava 280-hevosvoimainen Veloce.
Alfa laajensi mallistoaan tänä vuonna esittelemällä Stelvion alapuolelle pienemmän katumaasturimallin. Tonale-niminen uutuus nojaa tekniikan osalta esimerkiksi jo aiemmin Iltalehden koeajamaan Jeep Compass:iin, ja sen sukujuuret kasvavat konsernin jo vuonna 2005 esittelemästä SCCS-pohjalevystä. Sen verran pienten autojen komponentteja ja tekniikka on takana, että samoja geeneja löytyy siis esimerkiksi parin edellisen sukupolven Opel Corsasta ja esimerkiksi Fiat 500:sta.
Tonale on ensimmäinen Alfa Romeo joka tulee tarjolle hybriditekniikalla. Toistaiseksi Suomen hinnastosta löytyy vain kevythybridiversioita, joissa lähinnä avustavana tekijänä toimivan sähkötekniikan seurana on 1,5-litrainen ja joko 130- tai 160-hevosvoimainen turbomoottori. Maailmalla on tarjolla vielä kaksilitraisella bensaturbolla varustettu malli, samoin meillekin odotellaan saapuvaksi vielä lataushybridiversiota, jonka tekniikka perustuu 1,3-litraisen bensaturbon ympärille. Kaikki tällä hetkellä Suomessa myytävät Tonalet ovat etuvetoisia ja voima siirretään pyörille seitsenlovisen kaksoiskytkinlaatikon välityksellä.
Kenelle sopii?
Tonale sopii täydellisesti taiteellisia arvoja korkealle arvostaville, kaunista autoa etsiville, joilla ei kuitenkaan ole välttämätöntä akuuttia tarvetta ankaralle moottoriteholle. Tonale on sievän näköinen auto, mutta ei kovin alfamainen.
Jos Tonale kiinnostaa, tsekkaa myös nämä:
Mercedes-Benz GLB: Mercedeksen mainio GLB on graafisen kulmikas verrattuna taiteelliseen Alfaan. Tarjolla myös seitsenpaikkaisena versiona, jollaista Alfalta saataneen odottaa maailman tappiin asti.
Audi Q3 Sportback: Vaikka oikeastaan mikään muu tämän kokoluokan katumaasturi ei pääse lähellekään Alfan muotojen sulavuutta, ei Audi Q3 Sportback ole kovin kauhean näköinen sekään. Se on haluttu auto, joten jälleenmyyntiarvo lienee kohdallaan.
BMW X2: Kolmas saksalaismerkki ei ole viime vuosina kunnostautunut erityisesti kauniiden autojen valmistajana, mutta X2 on merkin tuotteista ehkä se vähiten luotaantyöntävän näköinen. Etuvetopohjainen ja sellaiseksi erinomainen, mutta ei ehkä aivan yhtä dynaaminen kuin baijerilaismerkin muut tuotteet.
Kompaktikokoluokkaa
Tonale on hieman päälle 4,5-metrinen, ja sen akseliväli on hieman reilut 2,6 metriä. Tilasta ei varsinaisesti ole kovin akuuttia pulaa, mutta Tonalen sisätilat ovat silti pikemminkin hyvin tyypilliset kuin erityisen väljät tähän kokoluokkaan. Tavaratila on selkeämuotoinen ja kohtalaisen väljä, mutta ostoskassien sidontaan tarkoitetut koukut ovat aivan onnettoman pienet, ja riittävät ehkä sille pienelle pussille mitä pakasteille herkästi kassalla tarjotaan.
Takapenkille mahtuu hartia- ja pääntilan puolesta ongelmitta liki 190-senttinen matkustaja, mutta itselleen säädetyn etupenkin taakse istuvalla polvet ottavat ensimmäisenä ja melko pian kiinni etupenkkiin. Istuinmukavuus on kuitenkin kohtalaisen hyvin kohdallaan. Keskipaikka tosin on tässäkin tapauksessa se kärsijä, mutta kahdella aikuisella Tonalen takapenkki on vielä mukava paikka.
Ajoasennon saa nykyisissä italoautoissa helposti kohdalleen, eikä takavuosikymmenten kummallisesta ”standardiapina”-mitoituksesta ole enää merkkikään. Tonalen kohdalla tosin istuintyyny on melko lyhyt, ja reisituki loppuu siitä hyvin nopeasti kesken. Ergonomia on muuten ihan kohdallaan, eikä tietoviihdejärjestelmään ole edes yritetty tunkea kaikkia mahdollisia toimintoja.
Enemmän arkinen kuin kiehtova
Alfan muun malliston sielukkuus tulee esiin hyvin nopeasti ja yksiselitteisesti ajaessa. Isommat mallit ovat takavetopohjaisia ja niiden ohjaus on hyvin nopea, vain hieman reilut kaksi kierrosta laidasta laitaan. Giulian kohdalla tämän tarkoittaa riemukkaan hauskaa hallittavuutta, Stelvio-katumaasturissa riittäisi ehkä muutaman kymmenyksen hitaampikin ohjaus. Näiden kahden tapauksessa vielä auttaa, ettei alle 200-hevosvoimaisia malleja ole tarjolla enää.
Tonale on ajettavuudeltaan lähinnä neutraali. Sen ohjaus on samalla tavalla nopea kuin isommissakin Alfoissa, ja vain 2,3 kierrosta laidasta laitaan. Stelvion tapaan tosin korkeahkon auton tapauksessa osa sen nautittavuudesta menee hieman hukkaan, mutta ei Tonale mitenkään erityisen horjahteleva ole. Ylenpalttista urheilullisuutta odottava joutuu kuitenkin vähän peruuttelemaan omissa odotuksissaan, sillä Alfa on tässä kuosissa enemmänkin tavanomaisen harmaa kuin erityisen kiihkeää ajokokemusta tarjoava.
Kaksoiskytkinaski tosin on yhtä nihkeä käytettävyydeltään kuin lähes kaikki muutkin tällä teknologialla toteutetut voimansiirrot. Liikkellelähdöissä ja nopeissa rytminvaihdoissa, lähinnä siis kiihdytettäessä pienestä vauhdista selvästi, se jää miettimään yllättävän pitkäksikin aikaa. Myös parkkipaikoilla veivaamisessa kaksoiskytkinaski ottaa välillä kunnon miettimistauon ennen kuin suostuu siirtämään autoa. Tämä ei kuitenkaan ole erikseen Alfa Romeon vika, vaan sama haaste koskee käytännössä kaikkia kaksoiskytkinautomaattilaatikolla varustettuja autoja.
Pulssi on, sielu puuttuu
Tonalen kohdalla törmätään hieman erikoiseen ongelmaan. Alfojen tapauksessa vanhastaan niitä on totuttu pitämään sielukkaina autoina, joiden temperamenttisuus vain lisää maagista auraa automerkin ympärillä. Autoharrastajien keskuudessa on sanonta, ettei ole oikea autoharrastaja jos ei ole koskaan omistanut Alfa Romeota. Merkkiin yhdistetään tuon kiehtovan urheilullisuuden ohella myös se, että pienet nikottelut kuuluvat tarinaan ja tekevät Alfan omistamisesta omanlaisen seikkailunsa.
Tonalen kohdalla vain se sielu tuntuu olevan kateissa. Pienen kevythybriditekniikan 130 hevosvoimaa eivät lennätä Tonalea oikein mitenkään, vaan liikkumista vaivaa tietynlainen uneliaisuus. Kaksoiskytkinvaihteisto on mukana sen mitä nyt ehtii, mutta näille askeille tyypillisesti sekin on parhaimmillaan vasta kun on ollaan jo liikenteessä. Yhtä kaukana ollaan tietysti myös takavuosien Alfojen äänimaailmasta. Nelisylinterisestä turbomoottorista nyt on turha odotella Busso-v6:sten soinnikasta laulua, mutta oltaisiinpa Alfalla edes keinotekoisesti yritetty saada Tonale kuulostamaan GT Juniorilta.
Alfan 48-volttinen kevythybriditeknologia myös tarkoittaa, että sen 0,77 kWh:n hybridiakusta ei oteta sähköä kovin pitkiin siirtymiin. Parkkipaikalla Alfa starttailee polttomoottorin melko herkästi, eikä liikennevaloistakaan liikahda kuin ensimmäisen metrin sähköllä.
Vaikka tulossa oleva, 275-hevosvoimaiseksi uumoiltu lataushybridiversio sitten vastaisikin tehontarpeeseen, saatetaan sen kohdalla törmätä samaan ongelmaan kuin aiemmin tänä vuonna ajamassamme Jeep Compassin samalla tekniikalla varustetussa mallissa. Akku ladattuna se kulkee kyllä raikkaasti, mutta akkuteknologia oli ainakin Jeepissa niistänyt polttoainesäiliön vain 36,5-litraiseksi. Samalle perusrakenteelle tehdyn Alfan kohdalla tämä lienee yhtä lailla väistämätöntä.
Mutta onhan se nätti
Alfa Romeo Tonale jättää haljun vaikutelman, mutta kyseessä ei ole tällä kertaa se, että kyseessä olisi jotenkin huono auto. Päinvastoin, viikon mittaisen koeajon aikana se onnistui valitettavan vähän osoittamaan olevansa Alfa. Takakontin sähköavaus ei aina suostunut nostamaan luukkua ylös, toinen takaturvavyö jumitti vain kerran kaksinkerroin ja hätäjarrutusjärjestelmäkin alkoi toimimaan jälleen kun syksyinen aamukaste oli hävinnyt antureista aamuauringon myötä.
Leikki sikseen: Tonale on oikeasti hyvä auto. Siitä vain puuttuu sellainen tulisieluisuus, kuljettajan turhamaisen ja hedonistisen ajonautinnon keskiöön nostava kokemus joka tekee Alfa Romeosta sellaisen kuin sen pitäisi olla. Auton, jossa sen oikuttelut tai oikaisut suunnittelutyössä voi hyvin kuitata pienellä käsien heiluttelulla ja muistuttamalla siitä, mistä auto on kotoisin.
Sen sijaan se missä Tonale on aito Alfa, on sen ulkomuoto: on vaikea keksiä tästä koko- ja hintaluokasta kauniimpaa katumaasturia, sellaista jonka korin mittasuhteet ja linjat sointuisivat yhtä kauniiksi palaksi taidetta kuin Tonale on.
Tähdet 20/30
Hinta 3/5
Tonalen Edizione Speciale toki nousee yli 50 000 euron maagisen rajan, mutta hinnat alkavat 42 000 euron tietämiltä, mikä se tekee sitä reilulla marginaalilla Alfan halvimman auton.
Laatuvaikutelma 4/5
Tonale on hyvin tehdyn tuntuinen auto. Sisämateriaalit tuntuvat miellyttäviltä ja laadukkailta, eikä natinaa tai kitinää kuulu mistään.
Ajettavuus ja mukavuus 4/5
Ajettavuudessa ei sinänsä ole moittimista, ja Alfa menisi silmät kiinni monen muunkin merkin autosta, poislukien ohjaus joka on todella nopea.
Istuimet ja tilankäyttö 3/5
Tavaratila on parhaimmillaan valtavan kokoinen tämän kokoluokan autoon, ja se kostautuu tietysti takapenkillä. Etupenkkien reisituki saisi olla parempi, tai ainakin siinä saisi olla säätö.
Kulutus ja toimintamatka 3/5
Alfa vie käytännön sekalaisessa ajossa seitsemän litran verran bensiiniä. Lukema nyt ei ole luokan kärkeä, mutta ei-ladattavaan hybridiin aika tavanomainen.
Viihdejärjestelmät 3/5
Alfa on onneksi uusinut tietoviihdejärjestelmänsä, vaikka nykyinenkään ei ole aivan sitä terävintä kärkeä. Sama käyttöjärjestelmä löytyy esimerkiksi Jeepistä.
Turvallisuus
Alfan turvavarustelu on asiallisella tolalla, eivätkä ajoavustimet häiritse toiminnallaan.
Toivosen kommentti:
"Tonale on hyvä auto, mutta sen ongelma on siinä, että se on Alfa Romeo. Ja Tonale on hieman sieluton Alfaksi. Ja se on huono asia."
